Matkakertomuksemme jatkuu:
Lauantaina 27.9. suuntasimme Örnsköldsvikiin, jonka keskustan satama-alueella tapasimme viimeinkin Andreasin. Lämpimien tervehdysten
jälkeen katsahdimme puuta jolle Uve Johansson oli antanut numeron 79.
Puu oli istutettu puolen metrin päähän satamarakennuksen eteläseinästä ja oli noin seitsemän metriä korkea. Andreas oli kerjennyt jo aiemmin hoitoleikata siitä kuolleita oksia pois, joten puun olemus oli kaunis. Muutamia pähkinöitä roikkui oksilla siitäkin huolimatta että pölyttäjää tuskin on lähipiirissä. Tohtori Loiko tarkoituksella valitsi puita jotka olivat apomiktisiä, joka tarkoittaa että puu muodostaa siemeniä ilman hedelmöittymistä, ja täten niissä on täsmälleen emopuun perimä. Tämän myötä pystytään samaa puuta “kopioimaan” pelkästään siemeniä/pähkinöitä käyttäen.
On vaikea arvioida monestakin puusta tällä matkalla olisivatko hyviä yksilöitä kokeiluihin, niin erilaisissa ympäristöissä kasvavat. Tämäkin yksilö kasvaa veden äärellä, lämpimällä eteläseinustalla, joten keskellä peltoa voisi olla tilanne perin erilainen.
Örnsköldsvikin keskustassa oli erään hotellin sisäkulmalla perin erikoinen näky: varsin pienellä viheristutusalueella kasvoi huonosti voiva pähkinäpuu, sekä useita koristepensaita varsin ahtaasti aseteltuna. Saksanpäkinä oli katkaissut latvansa jossain kohtaa ja muutenkaan ei tuntunut mitenkään vaikuttavalta yksilöltä, joten hetken aprikoituamme suuntasimme viereiseen puistoon. Puistossa kasvoi valtava turkinpähkinä, Corylus colurna, piippuköynnös kiipeili pensasaidassa, ja mantsurianjalopähkinän alla oli muotoon leikattuna pyökkiaita. Kyllä tuli sellainen tunne että Suomessa ei uskalleta kokeilla kaupunkiolosuhteissa oikein mitään, jos nuo tuolla sangen pohjoisessakin näillä onnistuvat.
Puistossa pyöriessämme Andreas alkoi hymyillä: hän oli juuri saanut puhelun jossa toivotettiin tervetulleeksi katsomaan matkamme kenties kylmimmissä olosuhteissa kasvavaa pähkinäpuuta – siispä autolla noin 15 minuuttia sisämaahan. Päädyimme lammen rannassa olevalle kuvankauniille pihamaalle jossa vanhempi pariskunta toivotti meidän tervetulleiksi katsomaan heidän puutansa (Loiko nro.59). Ilmaisivat miten kunnioitettuja he ovat että tulemme kaukaa katsomaan, ja me puolestaan aivan rähmällään vakuutimme miten kunnioitettuja ME olemme, kun pääsemme katsomaan.
Tämä puu oli selkeästi kaikkein parhaimmassa paikassa valo-olosuhteiden suhteen kaikista katsomistamme puista, joten sen muoto oli tasapainoinen joka suuntaan – varsin kaunis puu! Ja kuin sattuman oikusta meille kerrottiin että tämä syksy on ensimmäinen kun puu tekee pähkinää. Näin isoksi Loiko-ryhmän pähkinäksi tämä on vähintään erikoista, ne kun tyypillisesti alkavat satoa tekemään ennen kymmenettä ikävuottaan. Syy selvisi kun vähän lähempää katseli: puu oli talven kovissa pakkasissa säännöllisesti palelluttanut aina edellisen vuoden versoista suurimman osan, ja täten myös kukkasilmut olivat joka vuosi paleltuneet. Ilmeisesti viime talvi oli ollut hieman lauhkeampi, ja laskujemme mukaan puussa oli 39 pähkinää, jotka tosin vielä varsin raakoja. Uskoimme kuitenkin että kerkeävät varmasti kypsymään.
Kiinnostava yksityiskohta: oksistossa näytti olevan todella vähä hedekukkia muodostumassa seuraavaa kevättä ajatellen, joten jos tämä on puun tyypillinen tapa, voimme tästä(kin) puusta epäillä apomiktisyyttä, pähkinöiden tekoa ilman hedelmöittymistä.
Kiittelimme omistajia ja Andreasta suklaalevyin (Fazeria, kuinkas muutenkaan), hyvästelimme, oli aika suunnata etelään, kohti Sundsvallia. Oli tiedossa että pohjoisemmaksi, Uumajaankin oli neljä puuta lähetetty, mutta traagisesti ne puut oli unohdettu aikanaan ruukkuihin eikä niitä oltu istutettu lainkaan, olivat paleltuneet raadollisesti talon seinustalla. Uskon että eivät olleet ainoat jotka saivat tämän kohtalon.
Sundsvall tervehti meitä aivan täydellisellä auringonpaisteella. Uve Johansson oli ollut Sundsvallin pääpuutarhurina myös, ja hän oli kaupungin halkovan joen törmälle aikaan istuttanut erikoisia kasveja, mm. Rypäleitä. Yksi niistä löytyi vielä, vaikka törmä olikin jo täysin metsittynyt jalavista, koivuista ja tammista. Näiden keskeltä löytyi todella ahtaasti valoa kohti pyristelevä Loiko nro. 11, josta ei oikein ollut iloa pähkinöiden suhtee: pari hassua pähkinää näytti puussa olevan vaikka Philipp kiipeilemällä koettikin saada niitä löydettyä enemmän. Tästä huomaa että saksanpähkinä tuossa muodossaan ei pysty kilpailemaan korkeammaksi tulevien puiden kanssa, ainakaan näillä leveysasteilla. Alaoksissa paljon kuivia, on selvää että pähkinäpuu ei helpolla itse pudota kuolleita oksiaan pois, vaan jäävät puuhun kummittelemaan.
Uvella oli ollut tapana löytää mikroilmastoja mitä erikoisimmissa paikoissa, yksi huhuttu paikka oli Norra bergetin kallioisten rinteiden rypäleet. Norra berget on kaupungin pohjoispuolta reunustava kukkula, ja maisemat olivat kerrassaan upeat, vaikka rypäleitä ei löytynytkään. Patikoimme täällä muutaman tunnin, kunnes mereltä vuoryvä sumumassa tavoitti meidät, ja suuntasimme illan hämärässä hotellille, ja nauttimaan illallista ravintolassa.
-Janne Lassila
